Valon lapsi vai pimeyden valtias

Tämä aamu valkeni kauniina, aurinkoisena. Ihanaa. Sillä minä todellakin tarvitsen valoa, luonnonvaloa ja paljon. Tässä oli taas jokunen harmaaampi, sateinen päivä ja minä olin ihan torkutuksella kokoajan. Aamuisin en saa itseäni millään hereille, saati pois peiton alta, ylös sängystä. Harmaat , valottomat päivät menevät ihan harmain värein kaikin tavoin. En jaksa yhtään mitään. Nukuttaa , väsyttää vain kokoajan. Ja sairauteni kanssa on harmaina päivinä todella vaikeaa olla. Tuntuu että kipukynnys madaltuu eikä mikään onnistu.

Eli tänään , vaikka olikin huono yö takana, niin heräsin suht virkeänä. Köpöttelin heti studiolle avaamaan ikkunaluukut ja aloitin päivän joogalla. Perään vielä meditaatio. Näin aloitettu päivä saa parhaan mahdollisen alun. Ei kännykkää, ei somea, ei uutistulvaa. Mieli ja keho saavat herätä rauhassa uuteen päivään.

Aamukahvin jälkeen kutsui luonto. Eli vermeet niskaan ja happihyppelylle. Luonto on niin kaunis tähän aikaan vuodesta. Appelsiinisato alkaa olemaan kypsää, puut täynnä oransseja, meheviä hedelmiä. Mantelipuut ovat täydessä kukoistuksessaan , täynnä valkoisia ja hennon vaaleanpunaisia kukkia. Tuoksut täyttävät ilman. Kylmät ilmat toivat rinteille lumipeitteen, aika alaskin. Kaikki aistit saavat virikkeitä ja ravintoa täällä kävellessä. Huolet ja murheet unohtuvat. Stressiä tämä seutu ei tunne laisinkaan. Se on ihan vieras ilmiö.

Olen nyt vuoden kävellyt näitä maisemia ihaillen, sen eri vuodenaikoja seuraillen. Ja vieläkin, joka päivä katselen näitä ihaillen, hämmästellen. Tämä seutu , nämä vuoret ja laaksot ovat minulle niin paljon enemmän , ne ovat enemmän kuin pelkät maisemat. Täällä minun on hyvä hengittää ja olla. Seisoa maailman reunalla ja kuunnella hiljaisuutta.
Mites sinulla, oletko valon lapsi vai pimeydessä kulkija?

                                Iloa, valoa ja rakkautta
                                        ❤️ Maarit

PS. Lenkin jälkeen otin kylmän suihkun puutarhassa, pitkästä aikaa. Täytyy sanoa että oli aikas viileää vettä ja kyllä virkisti.

Sydän täynnä rakkautta

Vuosi , vuosikymmen on vaihtunut. Täällä meidän pikkuruisessa kylässämme on jo juhlittu kolmatta päivää, aamusta seuraavan aamun sarastukseen asti. Ilotulitteiden pauke ja jylinä ollut melkoinen, ja kylää ympäri on kierretty milloin milläkin kokoonpanolla. On ollut hyvää ruokaa,juomaa, musiikkia ja muuta ohjelmaa. Ollut mielenkiintoista tätä seurata, miten pieni kylä onkin niin elävä ja sosiaalinen. Mukava päästä mukaan kylän elämään, sen traditioihin .

Vuosikymmen vaihtuminen sai miettimään viime vuosikymmentä. Paljon elämää todellakin mahtuu kymmeneen vuoteen. Kaikki lapseni ovat kasvaneet aikuisiksi ja elävät omaa elämäänsä, rinnallaan ihanat puolisot. Olen tullut mummuksi ❤️, on ollut häitä ja kihlajaisia. Olen eronnut, pettynyt . Olen sairastunut vakavasti, opetellut elämään tämän sairauden kanssa. Olen jättänyt työelämän taakseni. Olen muuttanut Espanjaan. Olen löytänyt joogan. Olen saanut matkustella. Olen saanut rinnalleni ihanan, rakkaan kumppanin, jonka kanssa saan kokea uusia seikkailuja. Olen saanut mahtavia uusia ystäviä elämääni. Olen muuttanut Espanjan vuoristoon, ihanaan pieneen kylään. Vuosiin on mahtunut paljon kaikkea, ihania , hyviä hetkiä. Paljon naurua, iloa, hyviä muistoja. Tottakai  matkalla on sattunut paljon myös ikäviä asioita, hyvästejä, kyyneleitä, surua ja murhetta, luopumista, kipua ja tuskaa. Ne kaikki kuuluu elämään. Mutta päällimmäisenä jää viime vuosikymmenestä hyvät fiilikset. Todella hyvät.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, katsoa tämä seuraava vuosikymmen. Avoimin mielin ja uteliaana , kiitollisena. Sydän täynnä rakkautta.

                                      Iloa ja valoa
                                        ❤️ Maarit

PS. Kuvat tämän päivän lenkiltä appelsiinilaaksossa. Oli todella kaunis ja lämmin päivä.

Maailman reunalla

Joskus tuntuu että aina on jonkun tiellä, joku tuuppii ja tönii. Kävelee päin, joutuu väistelemään kokoajan muita ja silti  aina joku seisoo edessä. Kaikilla on kiire, meteli on korviahuumaava eikä mistään löydy hiljaisuutta, rauhallisuutta. Stessitasot on korkealla. Rannikolla asuessamme minulla oli usein tälläinen tunne. Olin stressaantunut ja olin jotenkin eksyksissä. En tuntenut oloani enää kotoisaksi. Se oli yksi syy, miksi muutimme sieltä pois. Se että eksyimme tänne vuoristoon, oli täysin sattumaa. Tämä paikka vain puhutteli heti. Tuntui omalta paikalta, kodilta. Ja täällä kun  seisoo maailman reunalla ni ei oo ketään tönimässä , huutamassa eikä seisomassa edessäni. Täällä kuulee omat ajatuksensa, itsensä. Voi hengittää vapaasti puhdasta ilmaa.

 Täällä  on myös helppo kokeilla omia rajojaan, kuten päivänä jona nämä kuvat otin. Tuli pitkästä aikaa kunnolla kavuttua jyrkkää rinnettä ylös. Koville otti välillä tälläisellä kehvelillä, mutta ylös päästiin. Siellä olikin voittaja fiilis, minä jaksoin. Minä pystyn, minä hengitän ja minä elän. Ihan mahtava fiilis.
Onneksi maailmassa on paljon paikkoja , joten varmasti jokainen voi löytää sen oman paikkansa. Missä on hyvä olla ja elää. Siihen vaikuttaa tietenkin ikä ja eri elämänvaiheet. Mutta harva meistä samoilla konnuilla koko ikäänsä on. Tällä hetkellä tämä on parasta minulle.
Muistakaa että elämä on liian arvokas, jotta sitä kannattaa tuhlata. Joskus pitää uskaltaa ottaa riskejä, hypätä vaikka täysin tuntemattomaan, jos kaipaa muutosta elämäänsä. Mutta jos elämässä on ongelmia, niin muista ne eivät katoa mihinkään muuttamalla muualle. Se on vaan pakoilemista omista ongelmista. Silloin kannattaa käsitellä ne ongelmansa ensin ja vasta sitten tehdä suuria muutoksia , jos niitä kaipaa. Ja se onnellisuus, hyvinvointi lähtee jokaisen sisältä. Se ei ole sidottu asuinpaikkaan, materiaaliin ym. Monesti sekoitamme nämä asiat. Kuvittelemme että jos voisi vaikka asua jossain muualla,niin sitten olisi onnellinen. Kyllä se onnellisuus on ihan muista asioista kiinni.

Minä olen onnellinen ja kiitollinen ja kyllä,  rakastan asua täällä maailman reunalla.
                           Aurinkoista joulukuun tiistaipäivää sinulle
                                                      ❤️ Maarit

Positiivisuus kateus

Positiivisuus, voiko sitä olla liikaa? Se ettei jatkuvasti valita ja yrittää katsoa asioita positiivisen ajattelun kautta, onko se oikeasta elämästä irtautumista ? Sain tässä taannoin ihmiseltä, jota olen pitänyt läheisenäkin ystävänäni niin palautetta. Palautetta on siis aina kiva saada ja tietenkin haluan rehellistä palautetta. Mutta tämän koin hyökkäykseksi omaa elämääni ja siitä selviämistä kohtaan. Se sai minut miettimään syvemmin asioita, miten suhtaudumme asioihin ,vastoinkäymisiin ? Miten minä niihin suhtaudun.

Onko minun positiivisuuteni joltain muulta pois, kenties sinulta? Vahingoittaako positiivinen ajatteluni jotakuta toista? Kärsiikö joku positiivisuudesta, minun positiivisuudestani ja onko se pahaksi tai vaaraksi minulle, jollekin muulle? Siis jos minä yritän ajatella omaa elämääni , oloani positiivisuuden, hyvän olon kautta niin se on jonkun mielestä väärin. En oikein tajua mitä se kuuluu muille, miten ja millä asenteella tätä elämääni elän.

Ympäristö missä asumme vaikuttaa todella paljon omaan hyvinvointiin. Jos asuu paikassa missä on paljon negatiivista pöhinää se kantautuu myös omaan elämään , omaan ajatusmaailmaan. Sitä ajautuu sellaiseen negatiivisuus kierteeseen ,ettei mikään ole koskaan hyvin ja toisten ilo, onni ärsyttää. Itse asuin vuosia tälläisessä ympäristössä tiedostamatta kuinka paljon negatiivisuutta ja pahaa oloa se minulle aiheutti. Siihen oli jotenkin niin helppo lähteä mukaan. Mutta se sai minut täysin sekaisin , totaaliseen stressitilaan. Olen ikäni katsonut asioita ns "vaaleanpunaisten" lasien läpi. Yrittäen aina nähdä positiivisia vaihtoehtoja. Ajatella rakentavasti ja ollen onnellinen omassa elämässäni, "kuplassani". Karsien negatiivisyöpöt aina elämästäni. Se on ihan ok keskustella rakentavasti, antaa palautetta ja sanoa asioista suoraan. Mutta se, ettei ole omaan elämäänsä , itseensä tyytyväinen ja purkaa sen muihin ei ole kauhean kypsää, aikuista toimintaa. Miksi valittaisin kokoajan asioista, tuleeko siitä minulle parempi olo? Muuttuuko elämäni paremmaksi jos valitan asioista ja haukun kaikkea, sanoen ettei mikään ole hyvin? Sitten kun oikeasti tapahtuu jotain ikävää, tai asiat eivät oikeasti ole hyvin, on ehkä aihetta niistä puhua. Mutta ei siinäkään valivali valitus auta. Mikä meitä oikeasti vaivaa kun toisen positiivinen elämänasenne ärsyttää, ottaa pannuun?

Toivoisin että jokainen osaisi ottaa vastuun omasta elämästään, valinnoistaan ja omasta onnellisuudestaan. Sillä omilla valinnoillamme elämme tätä elämäämme, arkeamme. Tässä ja nyt. Joten kyllä, katselen jatkossakin elämääni positiivisen ajattelun kautta, vaaleanpunaisten lasien läpi. Ollen onnellinen omassa elämässäni. Toivottavasti sinäkin osaat  olla onnellinen ja kiitollinen. Suhtautua elämääsi positiivisesti ja annat muidenkin olla onnellisia.

                                     Talven lämpöisin halauksin
                                                 ❤️ Maarit

Sairaankaunis elämäni

Olen pitkään miettinyt tätä aihetta, haluanko kirjoittaa näin henkilökohtaisesta ja itselleni vaikeasta asiasta. Mutta päätin avautua, josko joku siellä ruudun toisella puolella saisi vaikka tästä itselleen jotain.
Annanko sairauden  määritellä itseni? Kuka ja mitä olen? Ajattelenko että olen sairas, rikkinäinen, epäkelpo. Kun sairastuu vakavasti niin helposti tipahtaa yhteiskunnasta ulos. Eristäytyy, erakoituu  ja joutuu luopumaan paljosta, monesta arkisestakin asiasta.  Päivittäin kohtaa vastoinkäymisiä. Mutta samoin on Ei sairailla ihmisillä, meillä kaikilla.
Kaikki me kohtaamme vastoinkäymisiä ja vaikeuksia.
Huomaa jäävänsä kiinni ajatuksista joissa vertaa entistä ja nykyistä minäänsä, elämäänsä. Eikä pidä näkemästään, nykyisestä tilanteesta. Mutta kaikilla on haasteita, vaikeaa. Erilaisia tilanteita.
Kaikki ei näy päällepäin. Kuten ei omakaan sairauteni näy. Monilla on asiat huonosti, vaikka päällepäin kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Itse olen yrittänyt tehdä valintoja, jotka mahdollistaisivat mahdollisimman hyvän elämän sairaudestani huolimatta. Aina ne valinnat eivät ole helppoja. Pitää olla itsekäs, ajatella omaa hyvinvointiaan. Sairaus valitsi minut, en minä sitä. Jossittelu, kadehtiminen, katkeroituminen ovat todella turhaa. Itsesäälissä vellominen ei hyödytä, auta yhtään.

Päätät itse miten kaikkeen suhtaudut, kipuun, elämään. Se on sinun valintasi, mahdollisuutesi. Sinä päätät. Sillä vaikka kortit olisivat huonot, niin se ei tarkoita, että pitäisi lakata elämästä, luovuttaa. Ehei, sillä siltikin voi elää hyvää, arvokasta, sisältö rikasta, kaunista elämää. Elämää ei pidä tuhlata, heittää hukkaan. Se olisi typerää ja todella huono valinta. Elämässä on paljon hyviä asioita. Pitää vain keskittyä siihen kaikkeen mitä vielä voi tehdä. Eikä takertua siihen mitä ei enää voi tehdä. Valoisa, positiivinen asenne, sillä pääsee pitkälle.
Itse olen oppinut ajattelemaan että ; kipu on vain tunne. Ja hymy , se on paras kipulääke. Se tosiaan toimii. Oma ajatusmaailmamme, suhtautumisemme. Se on kaiken aivan. Se määrittelee elämänlaatumme. Miksi haluaisin elää huonoa, negatiivista elämää, kun voi valita toisin? Ei negatiivisuus poista sairauttani, ei kipujani. Päinvastoin, negatiivisella mielellä kestää paljon vähemmän.
Sänky- itkupäiviä, huonoja hetkiä, päiviä jopa viikkoja tulee, toisinaan useinkin. Mutta huonoja päiviä on meillä kaikilla. Ja niitä pitääkin olla. Mutta niihin ei pidä jäädä vellomaan. Silloin pitää vain tehdä niitä asioita mitkä auttavat, saavat paremmalle mielelle, voimiesi mukaan.
Sairaus on toki  vienyt paljon , mutta myös tuonut paljon asioita, hyviäkin juttuja elämääni. Ilman sairautta en ehkä olisi vieläkään oppinut hidastamaan, päästämään irti. Eläisin suorituskeskeisessä elämässä. Keskellä kiirettä ja stressiä. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja tuntemuksia, olotilaani, fiilistä. Olen myös oppinut itsestäni todella paljon ja tullut tietyllä tavalla vahvemmaksi.
Sairaus on tuonut elämääni mm. valokuvauksen, arjen Espanjassa, joogan - hengityksen, rentoutumisen, retken itseeni, ihania ihmisiä, pidempää pinnaa , tietynlaisen rauhallisuuden - stressittömyyden , kyvyn elää hetkessä, läsnäolon taitoa. Haluan todellakin ajatella positiivisesti, keskittyen siihen mitä olen saanut , enkä jäädä jumittamaan asioihin mitä olen menettänyt. Sillä se lista olisi pitkä ja lohduton, eikä muuttaisi asioita mitenkään.

Sairaankaunis elämäni, itse päätän onko elämäni kurjaa vai kaunista. Minä olen päättänyt olla onnellinen, koska se on hyväksi terveydelleni.
Sairaankin ihmisen elämä on arvokasta, hyvää ja kaunista. Sairaallakin voi olla iloinen, hyvä ja onnellinen elämä. Sairaallakin on lupa, jopa velvollisuus huolehtia itsestään. Kuntoilla, olla sosiaalinen, välittää itsestään, ulkonäöstään. Sairaskin voi näyttää terveeltä, hyvältä, freesiltä. Itsestään huolehtiminen auttaa ainakin itseäni jaksamaan, selviytymään.
Turha haaskata aikaa ja energiaa. Molempia on aivan liian vähän, jotta niitä kannattaisi käyttää sääliin, valituksiin, mihinkään negatiiviseen. Se kaikki on vain pois siitä kaikesta hyvästä.

Koen, tunnen olevani etuoikeutettu. Olen etuoikeutettu koska minulle on annettu selviytymisen taito. (vaaleanpunaiset lasit, lapsen mieli, ilo ja onni) Ilman näitä etuoikeutettuja ominaisuuksiani olisin jo luovuttanut. Tämä kipu ja sairaus olisi ottanut hymyn pois kasvoiltani ja riistänyt nauttimisen elämästäni. Mutta minä elän, nautin ja hymyilen. Olen siis etuoikeutettu ja siitä kiitollinen.
                                              🖤 Maarit

Täydellinen somekuva

Somen ihana maailma on täynnä upeita kuvia, täydellistä elämää kuvina. Sieltä saa hyviä vinkkejä ja ideoita, matkailuun, ruokaan, liikuntaan, sisustukseen...no kaikkeen . Itsekkin tykkään katsella näitä inspiroivia kauniita kuvia, saada vinkkejä erilaisiin juttuihin. Tykkään myös ottaa kuvia ja jakaa niitä täällä mediassa. Kuvia ja niistä välittyviä tunnelmia, muistoja on mukava katsella jälkeenpäin.  Joskus vain käy niin, kuten tyttäreni häissä äskettäin, että kuvaaminen jäi todella vähiin ( aika monella) koska ne bileet olivat niin hauskat ja oli niin paljon kaikkea . Että se vaan unohtui. Mutta harvemmin elämän parhaista, aidoista hetkistä saakaan kuvia ikuistettua. Koska ne hetket tulevat ja menevät, ja jos on aidosti mukana tunnelmassa niin eipä siinä juuri kuvaaminen tule sillä hetkellä mieleen. Eikä tietenkään pidäkkään olla kamera tai kännykkä kokoajan käsissä. Vaan nämä hetket tallentuvat omaan muistojen kansioomme. 
Somen maailmassa esitellään kovin siloiteltua elämää, monella tuntuu olevan "kuvaaja" kokoajan mukana, ottamassa täydellisiä kuvia. Kuvia on monesti käsitelty rankalla kädellä ja tilanteetkin tuntuvat monesti olevan lavastettuja. Näitä kauniita kuvia , täydellistä elämää katsellessa pitää muista nämä seikat. Emmekä myöskään tiedä mitä niiden kuvien taakse oikeasti kätkeytyy, millainen on tämän somettajan oikea elämä. Eli ei todellakaan pidä ottaa näitä kuvia niin tosissaan. Ei väheksyä sen takia omaa itseään, elämäänsä. Siksi ettei se oma elämä ehkä näytä niin hehkeältä kuin jonkun toisen.

 Tarkoitan näillä ajatuksilla , että jos kuvia katsellessasi ajattelet ettei sinulla olisi aikaa tuohon,  niin silloin käytät liian kauan aikaa ruudun takana. Sillä ajan minkä kulutat somessa, toisten elämää katsellen , niin voisit käyttää oman elämäsi elämiseen. Tehdä itsellesi kunnon aamiaisen , harrastaa liikuntaa. Tehdä kaikkea sitä samaa, mitä hekin, joiden kuvia ihaillen ( kenties jopa kadehtien) katselet. Jos ajattelet ettei sinulla ole aikaa, energiaa, niin käytätkö kaiken energiasi muiden "täydellisen elämän" katseluun. Unohtaen itsesi ja oman elämäsi. Kauniiden kuvien takana ei välttämättä ole niin kaunis elämä oikeasti.

Ja olemmeko todellakin oikeasti enemmän kiinnostuneita uppo outojen ihmisten kuvista, elämästä, kommenteista kuin omasta elämästämme. Monesti näpräämme omaa luuriamme, somettaen vaikka vieressä olisi ihminen jonka kanssa voisi keskustella, kommentoida ihan oikeasti. Osaammeko enää keskustella kasvotusten , tulemmeko hetkeäkään toimeen ilman luuriamme , somemediaa. Huonovointisuus, ihmisten paha olo on lisääntynyt huimasti viime aikoina. Voisiko tässä olla yksi syy siihen? Ihmiset eivät osaa enää kuunnella itseään, hiljaisuus pelottaa. Pakenemme ennemmin virtuaalisen maailman ja unohdamme oikein elämän. Sosiaalinen elämä, kommunikointi kasvotusten vähenee.

Muutto tänne vuoristoon, appelsiinilaaksoon, auttoi minua taas löytämään hiljaisuuden. Oman elämän merkitys kasvoi. Ei tarvitse verrata , eikä kilpailla kenenkään muun elämän kanssa. Tämä oma elämäni riittää juuri tälläisenä minulle ja minä olen hyvä juuri tälläisenä.  Sitä voi vaikka vain istua ja ihan vaan olla. Tekemättä mitään. Antaen ajatusten kulkea, tulla ja mennä. Hengittää vapaasti, ahdistumatta. Katsella ympärilleen, nähden "tuhansia täydellisiä" kuvia ympärillään. Tallentaen ne omille muistikorteille, josta niitä voi selata missä ja milloin vain. Kokeile sinäkin ja ylläty. Voit myös lisätä hetkiin " kuvatekstin" . Johon voit kuvailla aisteja, tunne, haju, maku, kuulo yms efektejä. Tämä on ihan sinun oma "sometilisi" jota myös elämäksi kutsutaan. 

Tässä sinulle haaste, tallenna joka aamu viikon ajan täydellinen aamutuokiosi  itsesi kanssa, hiljaisuudessa. Tallenna ne ihan vaan sinne sinun omalle sometilillesi, mielesi muistikortille. Viikon päästä sinulla on seitsemän upeaa kuvaa, joita voit selailla missä ja milloin vain. Palaten niiden tunnelmaan.
Nautitaan elämästä, otetaan jatkossakin kuvia muiden iloksi , jaettavaksikin. Ja katsellaan muiden kauniita kuvia. Mutta otetaan "kuvia" myös sinne omalle muistikortille. Muistetaan pysähtyä ja antaa aikaa, hiljaisuutta ihan vain itselle, mielelle.

                                      Mielenrauhaa 🖤Maarit