Rakas kehoni

Keho, se on paikka missä asumme koko ikämme. Se joustaa ja mukailee eri elämänvaiheittemme mukaan. Se kannattaa meitä läpi elämämme, hyvässä ja pahassa. Nykyään puhutaan paljon kehorauhasta ja kehopositiivisuudesta. Nämä ovat todella tärkeitä ja hyviä asioita. Sillä me puhumme ja kohtelemme kehoamme usein todella ankarasti. Arvostelemme ja vertaamme kehoamme, emme ole siihen tyytyväisiä . Keho on kuitenkin se, joka mahdollistaa meille paljon asioita. 

Oma kehoni on aina ollut notkea, vahva ja kestävä. Olen pitänyt monia asioita itsestäänselvyytenä, asioita joita kehoni on mahdollistanut. Olen saanut urheilla, juosta, kavuta ja kiivetä. Olen saanut syödä mitä vain, olen saanut juhlia ja tanssia. Kehoni on myös kantanut ja antanut minulle kolme ihanaa lasta, suoden minulle äitiyden onnen. 

Minulla oli ihan hyvä keho suhde, ja nautin siitä että sain liikkua. Liikkuminen on minulle ollut aina tärkeää. Ihan myös se normaali arkiliikunta, töihin kävely ja yleensä kaupungilla , kaupungeissa kävely. Tämä kaikki muuttui kymmenenvuotta sitten . Ensin pamahti selkäni, jouduin leikkauspöydälle. Toivuin tästä hyvin, koska fyysinen kuntoni oli hyvä. Juoksin, liikuin ja kehoni voi hyvin. Näin ainakin luulin. Sitten alkoi kivut uudelleen, kehoni alkoi todella voimakkaan reagoinnin. Kehoani , ja mieltäni, tutkittiin. Kuvattiin, pisteltiin, testattiin. Liikkuminen oli välillä todella vaikeaa, pelotti ihme tuntemukset mitä kehoni viestitti. Olin todella huonossa kunnossa. Keho joka tähän asti oli ollut voimakas ja terve, ei ollutkaan sitä enää. Ei ollutkaan itsestäänselvyys kävellä kauppaa, avata maitopurkkia tai yhtään mitään. Välillä oli parempia jaksoja, välillä keho ei pystynyt juuri mihinkään. Asiat joita pidin normaalina eivät olleet sitä enää keholleni. Tuli totaalinen pysähtyminen. Arkisista asioista tuli selviytymisleiri. Onneksi löytyi syy, sain diagnoosin, neuropatia oli vallannut kehoni.

Alkoi uuden opettelu. Opettelu olemaan itselleen ja keholleen armollinen. Antamaan keholle tarpeeksi lepoa ja lepoa. Se oli ja on vieläkin vaikeaa. Sillä aktiiviselle liikkujalle tälläinen stoppi oli /on todella kova pala purtavaksi. Vieläkin syyllistän itseäni, kun en "jaksa" lähteä esimerkiksi kävelylle. Ja kyse ei siis ole oikeasti jaksamisesta, vaan kehossa niin kovat kivut, että liikkuminen todellakin sattuu. Ja silti mieleni kantaa syyllisyyttä, että en liiku. On muuten oikeasti vaikeaa löyttää tasapaino tälläisessä tilanteessa. Mieli ja keho ovat joskus niin kaukana toisistaan. 

Olen aikuisena elänyt 80/20 tyylillä, lähes kaikessa. Varsinkin syöminen on mennyt näin. Eli pääsääntöisesti olen kehoani hyvillä aineilla tankannut. Ja paljon erilaista liikettä myös keholleni antanut. Ja se on ollut pelastukseni tämän sairauden kanssa. Jos olisin ollut huonossa hapessa sairastuessa, en varmasti olisi enää aikoihin kävellyt omin jaloin, saati tehnyt monia muita asioita. Joten kehostaan kannattaa todellakin pitää huolta. Sitä pitää ruokkia hyvin ja liikuttaa. Pitää huolta että myös lihakset voivat hyvin, jaksavat kantaa sinua. Pidämme usein kehoamme ja sen liikkuvuutta itsestäänselvyytenä. Vaikka siis olisit hyvässä kunnossa, voi se stoppi tulla eteen koska vain. Mutta esim oman sairauteni kanssa pärjäminen on sujunut paremmin, koska olin hyvässä fyysissä kunnossa. 

Nyt olen siis kymmenen vuotta elänyt kehossa, jota sairaus nakertaa . Paljon on luopumista, kipua ja huutoa mahtunut näihin vuosiin. Mikään ei suju kuten ennen. Keho tuntuu usein ihan vieraalta. Mielessäni vieläkin usein näen kehoni vahvana, voimakkaat jalat jotka jaksavat loikkia rinteitä ylös ja alas . Mieli ei haluaisi nähdä kuinka keho rapistuu, voimat katoaa. Toimintakyky kehossa pienenee ja pienenee. Sairauteni aikanakin kehoni on vielä jaksanut minua viedä lenkille, vuorille. Näinä vuosina olen myös löytänyt joogan ja meditaation. Koska on pitänyt löytää uusia tapoja liikuttaa kehoa ja hiljentää mieltä. Haluaisin toki pystyä joogaamaan joka päivä, kuten haluaisin myös lenkkeillä päivittäin. Se on kuulkaa kova pala kun keho ja mieli ovat eri taajuudella. Se myllerrys mikä sisälläni usein on, on kaukana mistään harmoniasta ja tasapainosta. On vaikea katsoa itseään, nähdä lihaksien tilalla löysät reidet, ja nestekertymät. On vaikea hyväksyä sitä että kipu voittaa liikkumisen. 

Mutta silti tämä on minun ainut kehoni, rakas kehoni. Nykyään annan sille erilaista huomiota kuin ennen. Enkä pidä sitä itsestäänselvyytenä. Nautin todella niistä päivistä, hetkistä, jolloin kehoni voi sen verran paremmin, että se jaksaa minua liikuttaa. Talvisin liikkuminen on vaikeampaa, onneksi ollaan kesän kynnyksellä. Hiljalleen herättelen kehoani kesään ja toivon että vielä se jaksaisi viedä minua huipuille, taipuisi joogaamaan. Jaksaisi kävellä kauniissa pikku kylissä , joita mieleni niin rakastaa. Minä ruokin parhaani mukaan hyvillä aineksilla kehoani jatkossakin. Annan sille lepoa, lämpimiä kylpyjä ja kylmiä ulkosuihkuja. Nykyään pääsen myös saunaan rentouttamaan kehoani ja mieltäni, ihan huippua. Meditaatio on ollut tällä uudella matkallani isossa roolissa. Sen kautta olen oppinut hiljentymään myös kehoni äärellä. Olen oppinut kuuntelemaan kehoani ja mieltäni paljon paremmin. Olen myös oppinut hyväksymään asioita helpommin. Meditaatio on myös ainoa hetki, jolloin olen hetken kivuton. Mieli ja keho ovat silloin niin rentoina, että hengittäminen on kevyttä. Meditaatio on myös siinä mielessä hyvä, koska se ei rasita kehoa mitenkään. Ei vaadi keholta mitään. Mutta antaa niin paljon, sekä keholle, että mielelle.

Kiitos rakas kehoni. Tällä viikolla täytän 55 vuotta. Hienosti olet kehoni nämä vuodet minua kannatellut. Välillä korkeilla koroilla, välillä polvilleen pudottaen. Vaikka en aina itseäni tunnista kun nykyään peiliin katson, niin olet silti minun kehoni. Vaikka en kosketusta kehollani tunne, kipua sitäkin enemmän, olet silti rakas kehoni. 

Annetaan keholle se kunnioitus ja arvostus mikä sille kuuluu. Ei arvostella, omaa tai muiden kehoa. Anna kehollesi parasta, sillä se on sinun palatsisi. 

❤Maarit

Ps. Millainen suhde sinulla on kehoosi? Onko se ystäväsi vai vihollisesi?

 

Vuosihiljaisuutta

Tasan vuosi sitten pääsimme tunniksi ulkoilemaan, lähialueelle, eli noin kilometrin päähän oli lupa kotoa kulkea. Olimme ollet seitsemän viikkoa kotona, ilman ulkoilua, ilman sosiaalista kansakäymistä, siis kasvotusten. Itse kävin tuon seitsemän viikon aikana kerran apteekissa. Mieheni kävi kerran viikossa ruokakaupassa, hän siksi että vain yksi taloudesta sai kerralla käydä kaupassa. Itselläni vain skootteri, ja siihen ei kauheasti tavaraa mahdu . Tämä seitsemän viikon #pysykotona karanteeni oli kyllä kova paikka. Ensimmäiset viikot vielä sujuivat, mutta sitten alkoi ahdistaa. Se että viedään vapaus liikkua, lähtäe kävelylle ym niin kyllä se otti koville. Joten tunnin ulkoilu näiden viikkojen jälkeen tuntui huikealta. Kuin olisi päässyt vapaana lentämään korkeuksiin. Aloimme odottaa jonkinlaista normaaliin paluuta. 

No nyt on yli vuosi kuljettu tätä todella hiljaista vuotta. Ja tuntuu ettei tälle vaan loppua näy tulevan. Olen lakannut suunnittelemasta mitään , en sovi mitään juttuja . Kuljen  päivä kerrallaan , katsoen mitä se tuo tullessaan. Me kaikki suhtaudumme asioihin eritavoin. Ja siksi ei voi verrata tavallaan asioita. Tiedän monia ystäviäni joiden elämä ei juurikaan ole muuttunut. He menevät, elävät, touhuavat ja hienoa. Toki ovat myös työssä käyviä, joten heillä on ns kulkulupa mennä eritavoin kuin esimerkiksi itselläni. On myös ystäviä , täällä ja suomessa jotka ovat eristäytyneet täysin, siis vielä enemmän kuin minä. He eivät näe juurikaan ketään, eivät halaa läheisiään, eivät käy kaupassa, vaan ovat sulkeutuneet täysin. Ja se on tietenkin jokaisen oma oikeus, valita miten tässä hetkessä toimii. Mutta jos ne valinnat tekee itse, siis sen eristäytymisen, on se mielestäni hieman eri asia kuin jos sen sanelee joku muu. Silloin se on se oma vapaus valita asioita. Mutta itse koen että minulta on viety se vapaus valita. Vapaus päättää itse mihin menen ja koska menen. Kuluneen vuoden aikana täällä Espanjassa on ollut tiukkoja rajoituksia, Andalucia on tähän päälle vielä lyönyt omat rajoitteet. Moneen otteeseen ovat olleet provinssien rajat kiinni. Eli Malagan puolelta ei ystävät ole päässyt tänne, emmekä tietenkään me sinne. Joten hiljaista on meillä ollut, todella hiljaista. Ja kaikkein kamalinta on kun tähän hiljaisuuteen alkaa tottumaan. Alkaa hieman jo pelkäämään sosiaalisia kontakteja , isoja väkimääriä. Jos jonkun ravintolan terassilla istuu parissa pöydässä väkeä, niin alkaa miettimään , empimään sinne menoa. Siis aivan kamalaa, mutta näin se ihmismieli alkaa toimimaan. Kaupassa käy vain pakolliset jutut hakemassa, enää ei tule muuten vaan niissä pyörittyä. Ja kun pääsee johonkin ihanaan mm sisustuskauppaan, kiertää sen vaan äkkiä, eikä osaa ostaa mitään. No , tämä on ehkä ihan hyvä, siis ostamattomuus, koska kaikkea on jo tarpeeksi. Mutta kyse on nyt siitä, kuinka tämä vuosi hiljaisuutta on vaikuttanut omaan mieleen, itseeni. 

Kuluneen vuoden aikana on myös kylämme ollut useaan otteeseen suljettuna, eli kun ilmaantuvuusluku menee yli 500/100000 kohti, menee rajat kiinni. No näissä pikkuruisissa kylissä, meidänkin kylässä alle 300asukasta , niin eipä siinä kovin montaa positiivista tarvitse olla. Toki meillä lasketaan tässä jokunen kylä samaan alueeseen, jolloin väkimäärä hieman enemmän. Mutta tässäkin laskennassa 6 positiivista tarkoittaa että rajat menee kiinni. Vaikka yksikään näistä tapauksista ei olisi tästä omasta kylästä. Joten kyllä joskus, lue useamman kerran, on ottanut pattiin ja kunnolla. Kun kylä sulkeutuu, sieltä ei ilman kunnon syytä ole poistumista. Silloin käymme näissä jokusessa pienessä kivijalkakaupassa ruokaostoksilla. Olen myös huomannut että kylämme huoltoasemalla on ihan ok paperiosasto. Rautakaupassamme on keittiötarvikeosasto, josta haettu leikkuulautaa, leivänpaahdinta, sitruspuristinta ym. Joten kyllä periaatteessa kaikkea on saanut, mitä on tarvittu. Ja kun oma kylä on auki, pitää olla tarkkana ettei mene suljettuun kylään. Sillä aina on joku lähikylistä kiinni. Täällä myös näitä valvotaan, siis poliisit ratsaa. Monesti näistä ollaan ajettu, ja kerran sivuun otettu. Silloin hieman hikoilutti, vaikka paperit olikin kunnossa. Eli asuinpaikkatodistus ym pitää olla mukana , helpottaa huomattavasti kanssakäymistä virkavallan kanssa. Sakot täällä ovat aika kovia, jos näitä määräyksiä rikkoo ja jää kiinni. Kyllähän näitä tarinoita on saanut lukea, myös suomalaisten toiminnan osalta. Mutta jokainen toimii kuten itse parhaaksi näkee ja ottaa tietty toiminnastaan vastuun.

Nyt keskiviikkona viimeksi oli pettymys suuri. Ensin ilmoitettiin että Andalucia avaa provinssien rajat jo heti yöllä. Wou, tilasin heti kampaajan Malagan puolelta, sillä  rakkaalla ystävälläni on siellä kampaamo. Sain ajan ja olimme innoissamme, sillä emme ole vuoteen nähneet toisiamme. Pari tuntia ilmoituksen jälkeen tuli info, että kylämme rajat sulkeutuu yöllä. Ilmaantuvuus luku 510. Siis ihan oikeasti, kyllä. Tämä aiheutti aivan mielettömän pettymyksen, lamaannuksen. Minä joka en vuoden aikana juurikaan ollut käynyt missään, en suunnitellut mitään, niin nyt ku olin kampaajan varannut, en sinne pääsisikään. En näkisi ystävääni. Juu, tiedän, ei ole maailman loppu. Ja kyllä minä sinne vielä joskus pääsen, ja saan ystävääni halata. Saattaa siinä jokunen kyynelkin vierähtää meiltä. Mutta silti tunnen nyt suurta pettymystä. Samoin Malagan puolelta olisi pari ystävää ajellut tänne päin, kun vihdoin pääsi kulkemaan. Mutta koska meidän kylä on suljettu, emmekä olisi voineet heitä ottaa vastaan, tai treffata jossain, niin eivät lähteneet. Nämä ovat vain pieniä esimerkkejä miten tämä kaikki täällä oikeasti vaikuttaa elämäämme. Ulkona ei ole montaakaan kertaa tullut käytyä syömässä. Kaikki ravintolat eivät ole enää auenneet, moneen otteeseen ovat olleet kiinnin täysin, tai pelkällä kotiinkuljetuksella. Niiden aukioloajat muuttuvat myös kokoajan. Täällä ravintoloiden sulkeminen on kovapaikka. Sillä ulkonasyömis kulttuuri on valtava. Täällä ei myös kaikilla ole kunnon keittiötä, saati uunia. Joten kokkailu kotona voi monelle olla haastavaa. Myös ulkonaliikkukiskielto, joka tällä hetkellä on 23-06 välillä , aiheuttaa joillekin hankaluuksia . Ylipäätään tämä rajoitusten kanssa eläminen , maskin käyttö aina koti ovesta poistuessa, on alkanut ahdistaa. Oikeasti ahdistaa .

Vuosi hiljaisuutta, mitä se on tuonut mukanaan? Lapsistani ja lapsenlapsestani en edes uskalla alkaa kirjoittamaan, sillä ikävä heitä on MIELETÖN. Halaan ja rutistan heidät littanaksi, kun näemme jonain päivänä. Kulunut vuosi on hajoittanut jotain sisältäni, särkenyt mieltäni, sydäntäni. Se on myös vienyt minulta vapauden valita asioita, jotka vielä vuosi sitten olivat omassa vallassani. Kaipaan elämää ilman maskeja, kun voin ajella naapurikyliin ja kulkea siellä maskitta. Istua katukahvilaan , katsella elämää ympärilläni . Voin hengittää vapaasti ja valita juuri sen reitin minkä itse haluan.

                   Iloa ja valoa sinun toukokuuhusi ja iso halaus 

                                                    💚Maarit

Ps. Kuvat tästä alhaalta, Almuñecarin rannasta. Meri kuvia, koska meri merkitsee minulle vapautta 💙