Vuosihiljaisuutta

Tasan vuosi sitten pääsimme tunniksi ulkoilemaan, lähialueelle, eli noin kilometrin päähän oli lupa kotoa kulkea. Olimme ollet seitsemän viikkoa kotona, ilman ulkoilua, ilman sosiaalista kansakäymistä, siis kasvotusten. Itse kävin tuon seitsemän viikon aikana kerran apteekissa. Mieheni kävi kerran viikossa ruokakaupassa, hän siksi että vain yksi taloudesta sai kerralla käydä kaupassa. Itselläni vain skootteri, ja siihen ei kauheasti tavaraa mahdu . Tämä seitsemän viikon #pysykotona karanteeni oli kyllä kova paikka. Ensimmäiset viikot vielä sujuivat, mutta sitten alkoi ahdistaa. Se että viedään vapaus liikkua, lähtäe kävelylle ym niin kyllä se otti koville. Joten tunnin ulkoilu näiden viikkojen jälkeen tuntui huikealta. Kuin olisi päässyt vapaana lentämään korkeuksiin. Aloimme odottaa jonkinlaista normaaliin paluuta. 

No nyt on yli vuosi kuljettu tätä todella hiljaista vuotta. Ja tuntuu ettei tälle vaan loppua näy tulevan. Olen lakannut suunnittelemasta mitään , en sovi mitään juttuja . Kuljen  päivä kerrallaan , katsoen mitä se tuo tullessaan. Me kaikki suhtaudumme asioihin eritavoin. Ja siksi ei voi verrata tavallaan asioita. Tiedän monia ystäviäni joiden elämä ei juurikaan ole muuttunut. He menevät, elävät, touhuavat ja hienoa. Toki ovat myös työssä käyviä, joten heillä on ns kulkulupa mennä eritavoin kuin esimerkiksi itselläni. On myös ystäviä , täällä ja suomessa jotka ovat eristäytyneet täysin, siis vielä enemmän kuin minä. He eivät näe juurikaan ketään, eivät halaa läheisiään, eivät käy kaupassa, vaan ovat sulkeutuneet täysin. Ja se on tietenkin jokaisen oma oikeus, valita miten tässä hetkessä toimii. Mutta jos ne valinnat tekee itse, siis sen eristäytymisen, on se mielestäni hieman eri asia kuin jos sen sanelee joku muu. Silloin se on se oma vapaus valita asioita. Mutta itse koen että minulta on viety se vapaus valita. Vapaus päättää itse mihin menen ja koska menen. Kuluneen vuoden aikana täällä Espanjassa on ollut tiukkoja rajoituksia, Andalucia on tähän päälle vielä lyönyt omat rajoitteet. Moneen otteeseen ovat olleet provinssien rajat kiinni. Eli Malagan puolelta ei ystävät ole päässyt tänne, emmekä tietenkään me sinne. Joten hiljaista on meillä ollut, todella hiljaista. Ja kaikkein kamalinta on kun tähän hiljaisuuteen alkaa tottumaan. Alkaa hieman jo pelkäämään sosiaalisia kontakteja , isoja väkimääriä. Jos jonkun ravintolan terassilla istuu parissa pöydässä väkeä, niin alkaa miettimään , empimään sinne menoa. Siis aivan kamalaa, mutta näin se ihmismieli alkaa toimimaan. Kaupassa käy vain pakolliset jutut hakemassa, enää ei tule muuten vaan niissä pyörittyä. Ja kun pääsee johonkin ihanaan mm sisustuskauppaan, kiertää sen vaan äkkiä, eikä osaa ostaa mitään. No , tämä on ehkä ihan hyvä, siis ostamattomuus, koska kaikkea on jo tarpeeksi. Mutta kyse on nyt siitä, kuinka tämä vuosi hiljaisuutta on vaikuttanut omaan mieleen, itseeni. 

Kuluneen vuoden aikana on myös kylämme ollut useaan otteeseen suljettuna, eli kun ilmaantuvuusluku menee yli 500/100000 kohti, menee rajat kiinni. No näissä pikkuruisissa kylissä, meidänkin kylässä alle 300asukasta , niin eipä siinä kovin montaa positiivista tarvitse olla. Toki meillä lasketaan tässä jokunen kylä samaan alueeseen, jolloin väkimäärä hieman enemmän. Mutta tässäkin laskennassa 6 positiivista tarkoittaa että rajat menee kiinni. Vaikka yksikään näistä tapauksista ei olisi tästä omasta kylästä. Joten kyllä joskus, lue useamman kerran, on ottanut pattiin ja kunnolla. Kun kylä sulkeutuu, sieltä ei ilman kunnon syytä ole poistumista. Silloin käymme näissä jokusessa pienessä kivijalkakaupassa ruokaostoksilla. Olen myös huomannut että kylämme huoltoasemalla on ihan ok paperiosasto. Rautakaupassamme on keittiötarvikeosasto, josta haettu leikkuulautaa, leivänpaahdinta, sitruspuristinta ym. Joten kyllä periaatteessa kaikkea on saanut, mitä on tarvittu. Ja kun oma kylä on auki, pitää olla tarkkana ettei mene suljettuun kylään. Sillä aina on joku lähikylistä kiinni. Täällä myös näitä valvotaan, siis poliisit ratsaa. Monesti näistä ollaan ajettu, ja kerran sivuun otettu. Silloin hieman hikoilutti, vaikka paperit olikin kunnossa. Eli asuinpaikkatodistus ym pitää olla mukana , helpottaa huomattavasti kanssakäymistä virkavallan kanssa. Sakot täällä ovat aika kovia, jos näitä määräyksiä rikkoo ja jää kiinni. Kyllähän näitä tarinoita on saanut lukea, myös suomalaisten toiminnan osalta. Mutta jokainen toimii kuten itse parhaaksi näkee ja ottaa tietty toiminnastaan vastuun.

Nyt keskiviikkona viimeksi oli pettymys suuri. Ensin ilmoitettiin että Andalucia avaa provinssien rajat jo heti yöllä. Wou, tilasin heti kampaajan Malagan puolelta, sillä  rakkaalla ystävälläni on siellä kampaamo. Sain ajan ja olimme innoissamme, sillä emme ole vuoteen nähneet toisiamme. Pari tuntia ilmoituksen jälkeen tuli info, että kylämme rajat sulkeutuu yöllä. Ilmaantuvuus luku 510. Siis ihan oikeasti, kyllä. Tämä aiheutti aivan mielettömän pettymyksen, lamaannuksen. Minä joka en vuoden aikana juurikaan ollut käynyt missään, en suunnitellut mitään, niin nyt ku olin kampaajan varannut, en sinne pääsisikään. En näkisi ystävääni. Juu, tiedän, ei ole maailman loppu. Ja kyllä minä sinne vielä joskus pääsen, ja saan ystävääni halata. Saattaa siinä jokunen kyynelkin vierähtää meiltä. Mutta silti tunnen nyt suurta pettymystä. Samoin Malagan puolelta olisi pari ystävää ajellut tänne päin, kun vihdoin pääsi kulkemaan. Mutta koska meidän kylä on suljettu, emmekä olisi voineet heitä ottaa vastaan, tai treffata jossain, niin eivät lähteneet. Nämä ovat vain pieniä esimerkkejä miten tämä kaikki täällä oikeasti vaikuttaa elämäämme. Ulkona ei ole montaakaan kertaa tullut käytyä syömässä. Kaikki ravintolat eivät ole enää auenneet, moneen otteeseen ovat olleet kiinnin täysin, tai pelkällä kotiinkuljetuksella. Niiden aukioloajat muuttuvat myös kokoajan. Täällä ravintoloiden sulkeminen on kovapaikka. Sillä ulkonasyömis kulttuuri on valtava. Täällä ei myös kaikilla ole kunnon keittiötä, saati uunia. Joten kokkailu kotona voi monelle olla haastavaa. Myös ulkonaliikkukiskielto, joka tällä hetkellä on 23-06 välillä , aiheuttaa joillekin hankaluuksia . Ylipäätään tämä rajoitusten kanssa eläminen , maskin käyttö aina koti ovesta poistuessa, on alkanut ahdistaa. Oikeasti ahdistaa .

Vuosi hiljaisuutta, mitä se on tuonut mukanaan? Lapsistani ja lapsenlapsestani en edes uskalla alkaa kirjoittamaan, sillä ikävä heitä on MIELETÖN. Halaan ja rutistan heidät littanaksi, kun näemme jonain päivänä. Kulunut vuosi on hajoittanut jotain sisältäni, särkenyt mieltäni, sydäntäni. Se on myös vienyt minulta vapauden valita asioita, jotka vielä vuosi sitten olivat omassa vallassani. Kaipaan elämää ilman maskeja, kun voin ajella naapurikyliin ja kulkea siellä maskitta. Istua katukahvilaan , katsella elämää ympärilläni . Voin hengittää vapaasti ja valita juuri sen reitin minkä itse haluan.

                   Iloa ja valoa sinun toukokuuhusi ja iso halaus 

                                                    💚Maarit

Ps. Kuvat tästä alhaalta, Almuñecarin rannasta. Meri kuvia, koska meri merkitsee minulle vapautta 💙